Tämä opiskeluvuoteni poikkeaa paljon muutamasta aiemmasta, sillä aikani kuluu luentosalien sijaan yläkoulun ja luokion luokissa. Harjoitteluvuoteni on nyt kohta puolessa välissä, ja täytyy sanoa, että joululoma on enemmän kuin tervetullut. Olen jo itsekin säikkynyt peilistä kurkkivaa zombia, enkä voi olla säälimättä niitä oppilasrukkia, jotka ovat joutuneet uhreikseni. Luovuuteni on pursuamisensa pursunnut, eivätkä ylityöllistetyt aivosoluni kykene työstämään yhtäkään tuntisuunnitelmaa. Onneksi ei enää tämän vuoden puolella tarvitsekaan.
Olen hieman huolissani omasta asenteestani, sillä en odota kevään harjoittelua mitenkään erityisen innokkaasti. Minusta on ensinnäkin todella kurja vaihtaa harjoitteluryhmää ja -ohjaajaa. Olen ennenkin huomannut kiintyväni asioihin, ihmisiin ja rutiineihin aivan liikaa. Lukion jälkeen itkin ”kaiken loppumista” niin, että seuraavalle päivälle tilattu ylioppilaskuvaus jouduttiin perumaan turvonneina ja punaisina tihrustavien silmieni vuoksi. Minun on vaikea uskoa sitä, että jonkun mukavan ajanjakson jälkeen voi tapahtua jotain vähintään yhtä mukavaa.
Olen myös huolissani omasta jaksamisestani. En niinkään epäile sitä, ettenkö jotenkin rämpisi harjoitteluvuottani läpi. Mutta jos harjoittelukin tuntuu välillä hyvin raskaalta, miten ikinä selviän vuottakaan oikeissa töissä? Kulunut syksy on saanut minut tiedostamaan omat puutteeni, mutta en ole varma, kykenenkö ikinä muuttamaan itseäni niin paljoa, että voisin joskus olla tasapainoinen, itsevarma ja ammattitaitoinen opettaja. Uskon, että tietoa ja jopa pedagogista taitoa minulla on kohtalaisesti, ja molempien uskon myös yhä kehittyvän vuosien mittaan. Tunteitani en voi yhtä tietoisesti kehittää. Kun siis tieto- ja taittasojeni oletan joko olevan riittäviä tai ainakin kehittyvän riittäviksi opintojen ja kokemusten myötä, pelkään tunnetason jäävän riittämättömäksi tai jotenkin vääränlaiseksi.
Kyllähän opettajalla pitää tunteita olla, ja oikeastaan jopa pitää olla. Epäilen kuitenkin, ettei ole normaalia miettiä itkua tuhertaen perjantai-iltana jonkun oppilaan surullista ilmettä tämän saadessa kirjoitelmansa takaisin. Samoin luokan huono käyttäytyminen on saanut minut pyörimään tuntitolkulla sängyssäni miettien, mitä tein väärin. Vaadin itseltäni liikaa, mutta vaikka tiedostan sen, en pysty hyväksymään itseltäni rimanalituksia. Joko siis väsytän itseni tekemällä kaiken täysillä tai sätin alisuorittamistani päästäessäni itseni helpommalla. Suhtaudun sekä oppilaiden että itseni antamaan kritiikkiin niin vahvasti, että pelkään henkisten voimavarjojeni olevan liian heikkoja opettajan ammattiin.
Minulla on myös menneisyydessäni ikävä peikko, joka ei ainakaan vähennä epävarmuuttani. Kovin paljoa en nyt tässä ala menneisyyttäni penkoa, mutta joka tapauksessa kipeät kokemukseni muistuttavat minua siitä, miten käy, jos väsyy liian paljon. Pelkään joskus, että opettajan työ on minulle yhtä vaarallista kuin entiselle alkoholistille työskentely viinakaupassa. Toisaalta tuntuisi kohtuuttomalta luopua unelmistaan sellaisen riskin vuoksi, joka kyllä on olemassa, mutta jonka voi oppia selättämään. Toivonkin, että kevät opettaa minulle jotain sellaista, mikä nyt syksyllä jäi ehkä puuttumaan. Vuosi vaihtuu vasta muutaman viikon kuluttua, mutta voisin jo nyt luvata yrittää olla itselleni hieman armollisempi. Lupaan myös pyrkiä uskomaan ja luottamaan enemmän niin itseeni, unelmiini kuin siihen tavoitteeseen, että minusta tulee vielä jonain päivänä erinomainen opettaja!
