Tulin äsken tämän talven ensimmäisistä ja oletettavasti myös viimeisistä pikkujouluista. Muihin en ole ehtinyt tai viitsinyt mennä. Ilta oli oikein hauska, ja pelasimme kivalla porukalla Party Aliasta. Nautin sananselityspeleistä, ja joukkueemme vieläpä voitti, mikä oli oikein erityisen kivaa. Vaikka koolla oli mukavia ihmisiä, tarjolla hyvää ruokaa ja tunnelma tuntui leppoisalta, huomasin kotiovelle päästyäni olevani jotenkin todella pettynyt ja surullinen. Aloin miettiä, mikä iltani oikeastaan pilasi.
Ihminen on (tai ainakin minä olen) siitä erikoinen tapaus, että pienet, ikävät kokemukset ja tapahtumat saattavat kaihertaa niin, että hyvät asiat unohtuvat, vaikka niitä olisi huomattavasti enemmän. Minun iltani pilasi tänään vain muutama ikävähkö tilanne tai sattuma, jotka vieläpä kaikki saattavat olla vain minun tulkintani vuoksi ikäviä. Minulla on ehkä tapana ylitulkita asioita ja ottaa nokkiini sellaisistakin asioista, jotka menisivät muilta sulavasti ohi korvien. Toisaalta joskus mietin, ovatko tulkintani sittenkään liioiteltuja ja pitäisikö minun jopa enemmän osoittaa loukkaantuvani.
Ensimmäinen kurja fiilis tuli jo hieman saapumiseni jälkeen. Olin tehnyt itse suklaakonvehteja ja toin ne tarjottavaksi. Mutisin tietysti jotain siitä, etten ole ihan varma, miten onnistuin. Jonkin ajan kuluttua kuulin viereisestä pöydästä tytön äänen, joka ilmoitti, että ”nämähän on maailman yksinkertaisimpia tehdä” ja ”eihän näitä mitenkään onnistu pilaamaan”. No olihan se tietysti kiva tietää, että nameja söi mieluummin kuin selkäänsä otti, mutta kyllä niiden tekemisessä kuitenkin oma vaivansa oli. Ilmeisesti olisi pitänyt pyöräyttää vähintään jokin wienerpitko ansaitakseen edes vähäistä rispektiä.
Toinen minua vaivaamaan jäänyt tilanne oli keskustelu olohuoneen sohvalla. Vieressäni istunut kaveri X puhui hänen toisella puolellaan istuvalle, kuinka on mukavaa, että kaikki kivat ihmiset ovat löytäneet itselleen poikaystävän. Niinpä. Minä vietän hehkeää ja vähän vähemmän hehkeää sinkkuelämää. Enkö siis ole kiva? En usko, että kaverini tarkoitti asiaa siten, mutta jotenkin se tuntui silti ikävältä ja jäi painamaan mieltä. Sen lisäksi, että mietin kivuuttani, mietin myös sinkkuuttani. En siis ole kiva, ja senkö takia minulla ei myöskään ole poikaystävää? Tietysti myös ajatus ”kaikkien” muiden vakiintumisesta on jo sinällään hieman ahdistavaa.
Kolmas ikävältä tuntunut asia tänään oli se, että en ole saanut harjoitteluani ohjaavalta opettajalta tietoa ryhmämme huomisesta tapaamispaikasta. Pikkujouluissa oli toinenkin ryhmämme jäsen, joka tuntui olevan hyvinkin tietoinen asioista. Ajattelin, että ehkä olen saanut illan aikana sähköpostia tai vastavaa, mutta näin ei ollut. En vain voi olla miettimättä, olenko ryhmän ainoa jäsen, jolle on unohdettu tai ”unohdettu” ilmoittaa. Luultavasti näin ei ole tai jos onkin, mitä sitten. Unohduksia sattuu, eikä kuitenkaan oikeasti ole kyse isosta asiasta.
Mikään edellä kuvailemistani tilanteista ei siis todellisuudessa ole mikään elämää suurempi juttu, ja kaikissa on myös paljon tulkinnanvaraa ja väärinymmärryksien mahdollisuuksia. Tästä voisi vetää myös yhdistävän viivan edelliseen merkintääni, jossa pohdin oman henkisen jaksamiseni tasoa. Jos loukkaannun noin pienistä asioista tai teen käsittämättömiä tulkintoja joistain ehkä vain huolimattomasti muotoilluista lauseista tai tarkoiuksettomista unohduksista, miten mahdankaan reagoida siihen, että oppilas aukoo päätänsä minulle aivan suoraan? Toisaalta suoruus on ehkä kuitenkin sitä, mitä kaipaan. Minua ärsyttää se, että asiat tuodaan julki vihjaillen, ilmeillen tai muuten epäsuorasti. En ole koskaan varma siitä, olenko tulkinnut tarpeeksi, liikaa vai liian vähän. Kaikki eivät halua tietää, mitä muut heistä ajattelevat, mutta minä haluan, koska sillä on minulle merkitystä. Mutta toisaalta… Enpähän itsekään ole ollut niin suora, että ikävissä tilanteissa nostaisin kissan pöydälle ja puhuisin asiat julki. Lienee siis kohtuutonta odottaa toisten toimivan tietyllä tavalla, jos en itsekään toimi niin.
