Mistäköhän keksin blogini nimen? Ainakin jotain pöljää sanaleikkiä yritin ilmeisesti kehitellä. Toisaalta miettiessäni tuota nimeä nyt tarkemmin ja keksiessäni perusteluita sen imelyydelle, se alkaakin taas kuulostaa ihan ymmärrettävältä. Ensimmäisen blogimerkinnän kirjoittaminen on sikäli tympeää, että tunnen toisaalta suurta tarvetta avautua heti kaikesta. Toisaalta tiedän, että jos yösydännä alan miettiä ulko- ja sisäpaikallissijojen vaihtelevuuden psykologista merkitystä blogini nimessä, ensimmäisestä merkinnästäni tulee taatusti myös viimeinen. Ehkä avaan sitä siis myöhemmin. Ehkä en.
Tämäniltaiset mietteeni sivuavat kuitenkin ovelasti maasta näkyvää maailmaa. Iltatallivuoro oli napsahtanut minulle, ja kompuroidessani huonostivalaistulla tallipihalla sontakuorman kanssa, huomasin, että tähtitaivas oli valtavan upea. Lantalan päältä oli hyvä tihrustella tähtösiä ja todeta jälleen, että tähtien tunnistamiseni rajoittuu siihen, että tunnen kaksi Otavaa kahdella eri nimellä. Siinä Pohjantähden alla ja tallipihan korkeimman kukkulan päällä tuumin, mitä tähdistä oikeastaan ajattelen.
Äitini sanoi joskus, että tähdet ovat hänen mielestään hirveän pelottavia. Itse olen kokenut ne ennemminkin houkuttelevina. Ne ovat jotain kaukaista ja saavuttamatonta. Tähtien ”tuolla puolen” on paikka, jonne ihminen ei pääse. Sen verran yleissivistynyt olen, että tiedän kyllä tähtien olevan ”vain” kaukaisia aurinkoja. Mielestäni tämä tieto ei kuitenkaan ainakaan vähennä niiden kiehtovuutta. Ennemminkin se vain vahvistaa tunnetta oman itsen ja oman maailman pienuudesta ja siten myös tunnetta oman itsen merkityksettömyydestä ja tarpeettomuudesta. Ehkä äitini tähtipelko on siis jonkinlaista oman pienuuden ja heikkouden pelkoa. Tai tietoisuutta siitä, että vaikka itse olisi missä tahansa elävänä tai kuolleena, nuorena tai vanhana, onnellisena tai onnettomana, tähdet loistavat yhtä kirkkaina. Ne sammuvat aikanaan, mutta niiden miljoonien tai miljardien vuosien mittaisessa tarinassa yhden ihmisen elinaika on merkityksetön.
Minun ei ollut tarkoitus aloittaa blogiani kliseisellä tähtijorinalla, mutta pidin kakkakukkulalla kuitenkin sellaisen mietintätuokion, että olisi ollut sääli, jos se olisi mennyt hukkaan. Lisäksi kotiin päästyäni kuulin televisiosta jonkun esittävän Baddingin ”Tähdet, tähdet” -kappaletta, ja ehkä tähtitaivaan alla vietetty tuokio sai minut ensimmäistä kertaa oikeasti kuuntelemaan laulun sanoja. Erityisesti kertosäe jotenkin sanallisti niitä tunteita, joita tähdet minussa herättävät. Kertosäkeessähän toivotaan pääsyä tähtien luo ja ikusuuksiin ajan taa. Siellä kaikki olisi helppoa. Ehkä tähtien ikuinen olemassaolo, pysyvyys ja muuttumattomuus saavat pohtimaan paitsi oman elämän pienuutta myös oman elämän ongelmien pienuutta. Tai sitten sitä, miksi pienen ihmisen pitää kokea niin paljon niin pienessä ajassa, kun tähdet saavat lähes ikuisesti loistaa turvallisesti taivaallaan.
Omaan tähtiksitykseeni on kenties vaikuttanu myös ”Leijonakuningas” -elokuva, jossa Mufasa-isä kertoo pojalleen tähtin olevan entisten kuninkaiden sieluja. Jotenkin olen aina ajatellu, että siellä tähtien toisella puolella todella ovat myös minun kauan sitten kuolleet isoisoisoisoisoisäni ja -äitini sekä muut hyvin kaukaiset ja kauan sitten eläneet sukulaiset, jotka tähdistä (ja kesäisin myös pilvistä) seuraavat puuhiani. Tämä ajatus on jotenkin lohdullinen. Minulla on usein myös tapana pohtia esimerkiksi vanhan puun nähtyäni, mitä kaikkea se on kokenut ja nähnyt. Ketkä kaikki ovat kulkeneet sen ohi? Siten myös tähtiä katsellessani on jopa melko hurjaa leikitellä sillä ajatuksella, että samoja tähtiä samoin asettuneina ovat katselleet myös faaraot Egyptissä, munkit keskiajalla tai sotilaat maailmansotien myllerryksissä. Vaikka tähdet siis toisaalta muistuttavat ihmisen pienuudesta, ne samalla tuovat yhteen ihmiset eri ajoista, paikoista ja arvoasemista. Tähtitaivas on sama niin maaorjalle kuin kuninkaallekin. Se on sama niin meille kuin meitä ennen olleille. Se oli ja on minulle sama niin syntyessäni, eläessäni kuin kuollessanikin.
