Tulin äsken tämän talven ensimmäisistä ja oletettavasti myös viimeisistä pikkujouluista. Muihin en ole ehtinyt tai viitsinyt mennä. Ilta oli oikein hauska, ja pelasimme kivalla porukalla Party Aliasta. Nautin sananselityspeleistä, ja joukkueemme vieläpä voitti, mikä oli oikein erityisen kivaa. Vaikka koolla oli mukavia ihmisiä, tarjolla hyvää ruokaa ja tunnelma tuntui leppoisalta, huomasin kotiovelle päästyäni olevani jotenkin todella pettynyt ja surullinen. Aloin miettiä, mikä iltani oikeastaan pilasi.
Ihminen on (tai ainakin minä olen) siitä erikoinen tapaus, että pienet, ikävät kokemukset ja tapahtumat saattavat kaihertaa niin, että hyvät asiat unohtuvat, vaikka niitä olisi huomattavasti enemmän. Minun iltani pilasi tänään vain muutama ikävähkö tilanne tai sattuma, jotka vieläpä kaikki saattavat olla vain minun tulkintani vuoksi ikäviä. Minulla on ehkä tapana ylitulkita asioita ja ottaa nokkiini sellaisistakin asioista, jotka menisivät muilta sulavasti ohi korvien. Toisaalta joskus mietin, ovatko tulkintani sittenkään liioiteltuja ja pitäisikö minun jopa enemmän osoittaa loukkaantuvani.
Ensimmäinen kurja fiilis tuli jo hieman saapumiseni jälkeen. Olin tehnyt itse suklaakonvehteja ja toin ne tarjottavaksi. Mutisin tietysti jotain siitä, etten ole ihan varma, miten onnistuin. Jonkin ajan kuluttua kuulin viereisestä pöydästä tytön äänen, joka ilmoitti, että “nämähän on maailman yksinkertaisimpia tehdä” ja “eihän näitä mitenkään onnistu pilaamaan”. No olihan se tietysti kiva tietää, että nameja söi mieluummin kuin selkäänsä otti, mutta kyllä niiden tekemisessä kuitenkin oma vaivansa oli. Ilmeisesti olisi pitänyt pyöräyttää vähintään jokin wienerpitko ansaitakseen edes vähäistä rispektiä.
Toinen minua vaivaamaan jäänyt tilanne oli keskustelu olohuoneen sohvalla. Vieressäni istunut kaveri X puhui hänen toisella puolellaan istuvalle, kuinka on mukavaa, että kaikki kivat ihmiset ovat löytäneet itselleen poikaystävän. Niinpä. Minä vietän hehkeää ja vähän vähemmän hehkeää sinkkuelämää. Enkö siis ole kiva? En usko, että kaverini tarkoitti asiaa siten, mutta jotenkin se tuntui silti ikävältä ja jäi painamaan mieltä. Sen lisäksi, että mietin kivuuttani, mietin myös sinkkuuttani. En siis ole kiva, ja senkö takia minulla ei myöskään ole poikaystävää? Tietysti myös ajatus “kaikkien” muiden vakiintumisesta on jo sinällään hieman ahdistavaa.
Kolmas ikävältä tuntunut asia tänään oli se, että en ole saanut harjoitteluani ohjaavalta opettajalta tietoa ryhmämme huomisesta tapaamispaikasta. Pikkujouluissa oli toinenkin ryhmämme jäsen, joka tuntui olevan hyvinkin tietoinen asioista. Ajattelin, että ehkä olen saanut illan aikana sähköpostia tai vastavaa, mutta näin ei ollut. En vain voi olla miettimättä, olenko ryhmän ainoa jäsen, jolle on unohdettu tai “unohdettu” ilmoittaa. Luultavasti näin ei ole tai jos onkin, mitä sitten. Unohduksia sattuu, eikä kuitenkaan oikeasti ole kyse isosta asiasta.
Mikään edellä kuvailemistani tilanteista ei siis todellisuudessa ole mikään elämää suurempi juttu, ja kaikissa on myös paljon tulkinnanvaraa ja väärinymmärryksien mahdollisuuksia. Tästä voisi vetää myös yhdistävän viivan edelliseen merkintääni, jossa pohdin oman henkisen jaksamiseni tasoa. Jos loukkaannun noin pienistä asioista tai teen käsittämättömiä tulkintoja joistain ehkä vain huolimattomasti muotoilluista lauseista tai tarkoiuksettomista unohduksista, miten mahdankaan reagoida siihen, että oppilas aukoo päätänsä minulle aivan suoraan? Toisaalta suoruus on ehkä kuitenkin sitä, mitä kaipaan. Minua ärsyttää se, että asiat tuodaan julki vihjaillen, ilmeillen tai muuten epäsuorasti. En ole koskaan varma siitä, olenko tulkinnut tarpeeksi, liikaa vai liian vähän. Kaikki eivät halua tietää, mitä muut heistä ajattelevat, mutta minä haluan, koska sillä on minulle merkitystä. Mutta toisaalta… Enpähän itsekään ole ollut niin suora, että ikävissä tilanteissa nostaisin kissan pöydälle ja puhuisin asiat julki. Lienee siis kohtuutonta odottaa toisten toimivan tietyllä tavalla, jos en itsekään toimi niin.
Tämä opiskeluvuoteni poikkeaa paljon muutamasta aiemmasta, sillä aikani kuluu luentosalien sijaan yläkoulun ja luokion luokissa. Harjoitteluvuoteni on nyt kohta puolessa välissä, ja täytyy sanoa, että joululoma on enemmän kuin tervetullut. Olen jo itsekin säikkynyt peilistä kurkkivaa zombia, enkä voi olla säälimättä niitä oppilasrukkia, jotka ovat joutuneet uhreikseni. Luovuuteni on pursuamisensa pursunnut, eivätkä ylityöllistetyt aivosoluni kykene työstämään yhtäkään tuntisuunnitelmaa. Onneksi ei enää tämän vuoden puolella tarvitsekaan.
Olen hieman huolissani omasta asenteestani, sillä en odota kevään harjoittelua mitenkään erityisen innokkaasti. Minusta on ensinnäkin todella kurja vaihtaa harjoitteluryhmää ja -ohjaajaa. Olen ennenkin huomannut kiintyväni asioihin, ihmisiin ja rutiineihin aivan liikaa. Lukion jälkeen itkin “kaiken loppumista” niin, että seuraavalle päivälle tilattu ylioppilaskuvaus jouduttiin perumaan turvonneina ja punaisina tihrustavien silmieni vuoksi. Minun on vaikea uskoa sitä, että jonkun mukavan ajanjakson jälkeen voi tapahtua jotain vähintään yhtä mukavaa.
Olen myös huolissani omasta jaksamisestani. En niinkään epäile sitä, ettenkö jotenkin rämpisi harjoitteluvuottani läpi. Mutta jos harjoittelukin tuntuu välillä hyvin raskaalta, miten ikinä selviän vuottakaan oikeissa töissä? Kulunut syksy on saanut minut tiedostamaan omat puutteeni, mutta en ole varma, kykenenkö ikinä muuttamaan itseäni niin paljoa, että voisin joskus olla tasapainoinen, itsevarma ja ammattitaitoinen opettaja. Uskon, että tietoa ja jopa pedagogista taitoa minulla on kohtalaisesti, ja molempien uskon myös yhä kehittyvän vuosien mittaan. Tunteitani en voi yhtä tietoisesti kehittää. Kun siis tieto- ja taittasojeni oletan joko olevan riittäviä tai ainakin kehittyvän riittäviksi opintojen ja kokemusten myötä, pelkään tunnetason jäävän riittämättömäksi tai jotenkin vääränlaiseksi.
Kyllähän opettajalla pitää tunteita olla, ja oikeastaan jopa pitää olla. Epäilen kuitenkin, ettei ole normaalia miettiä itkua tuhertaen perjantai-iltana jonkun oppilaan surullista ilmettä tämän saadessa kirjoitelmansa takaisin. Samoin luokan huono käyttäytyminen on saanut minut pyörimään tuntitolkulla sängyssäni miettien, mitä tein väärin. Vaadin itseltäni liikaa, mutta vaikka tiedostan sen, en pysty hyväksymään itseltäni rimanalituksia. Joko siis väsytän itseni tekemällä kaiken täysillä tai sätin alisuorittamistani päästäessäni itseni helpommalla. Suhtaudun sekä oppilaiden että itseni antamaan kritiikkiin niin vahvasti, että pelkään henkisten voimavarjojeni olevan liian heikkoja opettajan ammattiin.
Minulla on myös menneisyydessäni ikävä peikko, joka ei ainakaan vähennä epävarmuuttani. Kovin paljoa en nyt tässä ala menneisyyttäni penkoa, mutta joka tapauksessa kipeät kokemukseni muistuttavat minua siitä, miten käy, jos väsyy liian paljon. Pelkään joskus, että opettajan työ on minulle yhtä vaarallista kuin entiselle alkoholistille työskentely viinakaupassa. Toisaalta tuntuisi kohtuuttomalta luopua unelmistaan sellaisen riskin vuoksi, joka kyllä on olemassa, mutta jonka voi oppia selättämään. Toivonkin, että kevät opettaa minulle jotain sellaista, mikä nyt syksyllä jäi ehkä puuttumaan. Vuosi vaihtuu vasta muutaman viikon kuluttua, mutta voisin jo nyt luvata yrittää olla itselleni hieman armollisempi. Lupaan myös pyrkiä uskomaan ja luottamaan enemmän niin itseeni, unelmiini kuin siihen tavoitteeseen, että minusta tulee vielä jonain päivänä erinomainen opettaja!
Mistäköhän keksin blogini nimen? Ainakin jotain pöljää sanaleikkiä yritin ilmeisesti kehitellä. Toisaalta miettiessäni tuota nimeä nyt tarkemmin ja keksiessäni perusteluita sen imelyydelle, se alkaakin taas kuulostaa ihan ymmärrettävältä. Ensimmäisen blogimerkinnän kirjoittaminen on sikäli tympeää, että tunnen toisaalta suurta tarvetta avautua heti kaikesta. Toisaalta tiedän, että jos yösydännä alan miettiä ulko- ja sisäpaikallissijojen vaihtelevuuden psykologista merkitystä blogini nimessä, ensimmäisestä merkinnästäni tulee taatusti myös viimeinen. Ehkä avaan sitä siis myöhemmin. Ehkä en.
Tämäniltaiset mietteeni sivuavat kuitenkin ovelasti maasta näkyvää maailmaa. Iltatallivuoro oli napsahtanut minulle, ja kompuroidessani huonostivalaistulla tallipihalla sontakuorman kanssa, huomasin, että tähtitaivas oli valtavan upea. Lantalan päältä oli hyvä tihrustella tähtösiä ja todeta jälleen, että tähtien tunnistamiseni rajoittuu siihen, että tunnen kaksi Otavaa kahdella eri nimellä. Siinä Pohjantähden alla ja tallipihan korkeimman kukkulan päällä tuumin, mitä tähdistä oikeastaan ajattelen.
Äitini sanoi joskus, että tähdet ovat hänen mielestään hirveän pelottavia. Itse olen kokenut ne ennemminkin houkuttelevina. Ne ovat jotain kaukaista ja saavuttamatonta. Tähtien “tuolla puolen” on paikka, jonne ihminen ei pääse. Sen verran yleissivistynyt olen, että tiedän kyllä tähtien olevan “vain” kaukaisia aurinkoja. Mielestäni tämä tieto ei kuitenkaan ainakaan vähennä niiden kiehtovuutta. Ennemminkin se vain vahvistaa tunnetta oman itsen ja oman maailman pienuudesta ja siten myös tunnetta oman itsen merkityksettömyydestä ja tarpeettomuudesta. Ehkä äitini tähtipelko on siis jonkinlaista oman pienuuden ja heikkouden pelkoa. Tai tietoisuutta siitä, että vaikka itse olisi missä tahansa elävänä tai kuolleena, nuorena tai vanhana, onnellisena tai onnettomana, tähdet loistavat yhtä kirkkaina. Ne sammuvat aikanaan, mutta niiden miljoonien tai miljardien vuosien mittaisessa tarinassa yhden ihmisen elinaika on merkityksetön.
Minun ei ollut tarkoitus aloittaa blogiani kliseisellä tähtijorinalla, mutta pidin kakkakukkulalla kuitenkin sellaisen mietintätuokion, että olisi ollut sääli, jos se olisi mennyt hukkaan. Lisäksi kotiin päästyäni kuulin televisiosta jonkun esittävän Baddingin “Tähdet, tähdet” -kappaletta, ja ehkä tähtitaivaan alla vietetty tuokio sai minut ensimmäistä kertaa oikeasti kuuntelemaan laulun sanoja. Erityisesti kertosäe jotenkin sanallisti niitä tunteita, joita tähdet minussa herättävät. Kertosäkeessähän toivotaan pääsyä tähtien luo ja ikusuuksiin ajan taa. Siellä kaikki olisi helppoa. Ehkä tähtien ikuinen olemassaolo, pysyvyys ja muuttumattomuus saavat pohtimaan paitsi oman elämän pienuutta myös oman elämän ongelmien pienuutta. Tai sitten sitä, miksi pienen ihmisen pitää kokea niin paljon niin pienessä ajassa, kun tähdet saavat lähes ikuisesti loistaa turvallisesti taivaallaan.
Omaan tähtiksitykseeni on kenties vaikuttanu myös “Leijonakuningas” -elokuva, jossa Mufasa-isä kertoo pojalleen tähtin olevan entisten kuninkaiden sieluja. Jotenkin olen aina ajatellu, että siellä tähtien toisella puolella todella ovat myös minun kauan sitten kuolleet isoisoisoisoisoisäni ja -äitini sekä muut hyvin kaukaiset ja kauan sitten eläneet sukulaiset, jotka tähdistä (ja kesäisin myös pilvistä) seuraavat puuhiani. Tämä ajatus on jotenkin lohdullinen. Minulla on usein myös tapana pohtia esimerkiksi vanhan puun nähtyäni, mitä kaikkea se on kokenut ja nähnyt. Ketkä kaikki ovat kulkeneet sen ohi? Siten myös tähtiä katsellessani on jopa melko hurjaa leikitellä sillä ajatuksella, että samoja tähtiä samoin asettuneina ovat katselleet myös faaraot Egyptissä, munkit keskiajalla tai sotilaat maailmansotien myllerryksissä. Vaikka tähdet siis toisaalta muistuttavat ihmisen pienuudesta, ne samalla tuovat yhteen ihmiset eri ajoista, paikoista ja arvoasemista. Tähtitaivas on sama niin maaorjalle kuin kuninkaallekin. Se on sama niin meille kuin meitä ennen olleille. Se oli ja on minulle sama niin syntyessäni, eläessäni kuin kuollessanikin.
